Meistä jokainen on joskus ollut väärinymmärretty. Ja meistä jokainen on joskus ymmärtänyt toisen liian nopeasti.
Minä olen ollut molempia. On jotain musertavan yksinäistä siinä hetkessä, kun huomaat, että sinut on leimattu – sanomatta sanaakaan. Ihmiset vetävät johtopäätöksiä eleistäsi, äänensävystäsi, hiljaisuudestasi tai tavastasi kantaa päivän askareet. Ja vaikka he eivät tiedä tarinaasi, he tuntuvat uskovan, että tietävät kyllä sinut.
”Sehän vaikuttaa niin itsevarmalta.”
”Kyllä se pärjää, se on aina ollut vahva.”
”Se nyt vaan on vähän hankala ihminen.”
”Miksei se ole jo päässyt yli siitä?”
Lausahduksia, jotka kerrotaan sivulauseissa, mutta jotka viiltävät sydämeen. Koska kukaan ei kysynyt. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei nähnyt vaivaa nähdäkseen. Ja silti – olen ollut myös se, joka on ajatellut toisen kohdalla: “Miksei se vaan tee näin? Miten se ei tajua?” Olen joskus tulkinnut toisen käyttäytymistä omasta maailmastani käsin, ymmärtämättä että hänen todellisuutensa voi olla täysin toisenlainen.
Ymmärryksen puute on hiljaista väkivaltaa
Se ei huuda. Se ei lyö. Mutta se jättää kylmäksi. Ymmärryksen puute tekee meistä etäisiä. Se luo näkymättömiä muureja meidän väliimme, vaikka juuri yhteys on se, mitä me kaikki oikeasti kaipaamme.
Mitä jos pysähtyisimme useammin?
Mitä jos uskaltaisimme myöntää, että emme tiedä toisen tarinaa?
Mitä jos ymmärryksen sijaan emme valitsisi oletusta vaan uteliaisuuden?
Emme tarvitse lisää mielipiteitä – me tarvitsemme myötätuntoa.
Kun katsot toista - muista: et näe kaikkea
Et näe niitä öitä, kun hän ei saanut unta, niitä sanoja, joita hän kantaa selkärangassaan, niitä valintoja, joita hän teki selviytyäkseen – ei siksi, että olisi halunnut. Et ehkä näe kipua. Et ehkä näe taistelua. Mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi.
Jos et tiedä, mitä toinen käy läpi – älä tuomitse.
Jos et ole elänyt hänen elämäänsä – älä arvostele.
Jos et ole kysynyt – älä päätä vastausta hänen puolestaan.
Kohtaaminen on valinta
Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea voidaksemme kohdata. Meidän ei tarvitse olla oikeassa, jotta voimme olla lempeitä. Ja meidän ei tarvitse ratkaista toisen elämää – joskus riittää, että olemme läsnä. Tämä blogi syntyi tarpeesta sanoittaa sitä, mikä usein jää sanomatta. Niitä kokemuksia, jotka eivät mahdu pikaotsikoihin tai ohimeneviin fraaseihin. Niitä tunteita, jotka elävät ihon alla ja tarvitsevat tulla nähdyiksi.
Tässä on ensimmäinen niistä.
Ja jos sinä tunnet edes pienen kaiun omassa rinnassasi tätä lukiessa – ehkä tämä tarina on osittain myös sinun.
Lisää kommentti
Kommentit